Paluu juurille

Hauras kuin pikku lintu. Vähän pikku linnun näköinenkin ohut harmaahapsi pystyssä ja suu avonaisena kuin odottaen emon ruokintaa, mutta pikku linnun piipitystä ei muistuta kurkusta nouseva epämääräinen korina. Hoitajat huomaavat järkytykseni, vaikka pidättelen sisältä ulos voimalla pyrkivää itkun purskahdusta. En ole mitenkään tunnettu pokerinaamastani, päinvastoin, joten vellova shokkini on luettavissa kasvoiltani silmänräpäyksessä.

Melkein kahden vuoden tauon jälkeen, palaan juurilleni, Kuopioon. Oli aika.

Siinä isä makaa, Altzheimerin taudin runtelemana, jatkoajalla. Vuosi sitten minut hälyytettiin varautumaan isän kuolemaan, mutta ei ollut vielä hänen aikansa lähteä. Kun katson häntä, ajattelen, että eikö todella ollut. Mutta mikä minä olen sitä arvioimaan ? Miten toinen voi tietää, miten toinen elämänsä kokee ? Vaikka sivustakatsojasta lähes kasvin tasolla olevan elämän viimeiset hetket näyttävät merkityksettömiltä. Mistä minä voin tietää ?

Hoitajat ovat nostaneet isän sängyn päädyn ja hän näkee ikkunasta avautuvan kevään alkavan viherryksen puissa ja taivaalla liitelevät linnut. Aurinko häikäisee loisteellaan isän silmiä. Ruusu mäyräkoirani makaa sängyllä isän säärien vieressä rauhoittuneena syvään huokaisten luoden lämpöä isän jaloille. Kerron isälle, että olen hänen nuorin tyttärensä Helsingistä ja että Ruusu on Vernerin seuraaja. Olen Liisan, hänen ex-vaimonsa, äitini luona käymässä. Muistaako isä ? Ihmettelevä tuijotus minuun, ehei...Liisa ? Kirsi tytär liikauttaa jotain kohtaa isän jäljellä olevista muistoista, ikään kuin tunnistaminen. Hetkellinen yhteys muodostuu silmien välityksellä toisiimme, vai kuvittelenko ? Hengitän syvään. Liikutuksen aallon vyöryessä päälleni, otan isän syleilyyni ja paijaan ja tunnen kyyneleiden valuvan poskillani. Isä hymyilee ja on mielissään kosketuksesta. Kysyn, onko hänellä kipuja ? Tuhahdus, josta ymmärrän, ettei. Onko hänen hyvä olla ? Äännähdys, josta käsitän, että mikä ettei, mikäs tässä on ollessa ? Välillä hän katoaa, häviää omaan tyhjyyteensä, jonnekin, missä ympärillä oleva maailma lakkaa olemasta. Välillä hän yllättää minut "puhetulvallaan", selittäen ummet ja lummet ilmeillen kovasti. Tunnistan niistä ilmeistä isän. Ne ilmeet ovat olleet aina ja ovat vieläkin samat. Naurattaa. Silittelen isän käsivartta. Ruusu vahtii isää ja katsoo minua huolestuneena, jos liikahdan senttiäkään. Ylhäällä seinää vasten nojaa tuttuja tauluja mummon ja ukin kotoa, suosikkini lilat ja valkoiset syreenit maljakossa. Näytän isälle kuvan kamerastani. Tässä isä katso, mikäs se onkaan siinä olohuoneeni viherkasvien pöytänä ? Vanha pieni kovakantinen ruskea matkalaukku, isän verhoilijasalkku sisältäen taiteilijan työkalut, eri muotoiset neulat ja taltat ja vasarat. Iloinen ihmetys nousee isän kasvoille, että miten se siellä voi olla !? Selkeä tunnistaminen. Ei taida isä ollakaan kasvi. Isäni, käsityöläinen. Miten silloin nuorena ylenkatsoin, että isäni oli verhoilija. Ja miten arvostankaan sitä nyt !

On lähdön aika. Halaan isää lämpimästi ja pitkään kostein silmin. Ikään kuin isä vaistoaisi tarrautuvan hätäni ja osaten lukien ajatukseni, näenkö enää koskaan tätä kirpuksi kuihtunutta vanhaa miestä, minulle tuntemattomaksi jäänyttä. Isätön tytär. Mikä on isän lempiväri, mikä lempi runo tai ruoka ? Mistä musiikista isä tykkää, mistä keskustella ? Kohtaan isän katseen, hämmentyneen ja nauravan suun. Katson sielustani hänen viattomia silmiään, joista on pois pyyhkyityneet huolet ja murheet, jäljellä avoin kirkkaus ja hyvyys. Sanon isälle, että annan kaiken anteeksi.

Kävelen lapsuuteni reittejä Kuopiossa ulkoiluttaessani Ruusua. Suuntaan Kallaveden rantaan metsikön poikki Honkalahden uimarannalle. Onko rantahietikko kutistunut ? Iso kivi, jonka päälle lapsena kiivettiin istumaan keskellä järveä, ei olekaan niin iso. Vastapäinen saari, jonne rohkeat uivat, ei olekaan niin kaukana. Pursiseuran purjeveineiden mastot muodostavat rivistön toisella puolella. Pysähdyn Itkonniemen urheilukentän laidalle ja katson iloisen haikeana hiilimurskarataa, jota pitkin lapsena ja nuorena juoksin kilpaa sataa metriä, hyppäsin pituutta ja loikkasin korkeutta. Tepastelen pehmeää pururataa, jonka päällä lenkkeilin kilometrejä lukioaikana. Kuljen ohi päiväkodin, jota kävin ennen kouluun menoa. Muistan Eini-tädin ja sen kun hänen kurkkuun lensi kärpänen. Ja sen, kun en halunnut syödä pahaa ruokaa ja äidin piti tulla selvittämään asiaa ja Eini täti piti minua ymmärtäväisesti sylissä.

Astun äidin kotiin.

Äidistä on raivo ja aggressiivisuus kadonnt, tai ainakin vähentynyt. Tulisieluiset Hakkaraiset, niin itsepäiset ja äkkiväärät. Alistunut voimattomuus on tullut tilalle. Aamulla käyn katsomassa, hengittääkö hän, kun kello lähenee puolta kahtatoista eikä minun touhuamisen äänet ole yleensä huonosti nukkuvaa herättänyt. Posket piukan kireiksi nesteestä pöhöttyneet sydämen vajaatoiminnasta johtuen hän nukkuu ja rennon poreilevasti kuorsaa. Hellyys täyttää minut. Tätä hellyyttä minun on edelleen vaikea näyttää hänelle. Tunnen muurautuvani kiviseinän sisään, kun olen äidin kanssa. Vaikka mielen tasolla voin päättää olla läheisempi, mutta käytännössä se ei vain tapahdu enkä voi pakottaa sitä. Jokin sisälläni estää sen. Selvittämättömät asiat. Äidin mielestä olen kova. Voi, kunpa hän tietäisi ! Ja voi, kunpa voisin antaa hänelle sen rakkauden, mitä voin antaa ystävilleni ja rakkaalleni ja jopa täysin tuntemattomille. Olet niin erilainen äitisi kanssa, sanoi kultanikin. Aivan. Tiedostan sen.  Teen kuitenkin vierailustani helpon ja oman mittapuuni mukaan käyttäydyn hyvin enkä ihan kaikesta provosoidu. Miten helposti mopo karkaisisi käsistä ja olisin ilmiliekeissä ?! Äitini tytär, kuuma Hakkaraisten veri virtaa suonissani. Tällä kertaa ei riitaa, halaukseni ovat lämpimämpiä ja menen lähemmäksi. Pinnan alla sykkii rakkaus. Rohkenen näyttää itkevät kasvoni äidille pois lähtiessäni, mikä kertoo, että välitän ja jotain purkautuu ja jokin lukko on avautunut suhteessa häneen. Äidin kosmetologin taiteilemat kynsien lakkaukset antavat vielä minulle uskoa, että meillä on aikaa. Äidillä on elämän iloa jäljelle ja meillä on mahdollisuus vielä kokea avoin rakkaus. Kypsyn vielä ja kasvan täyteen loistooni ja avaudun, ja annan aidosti anteeksi  Herkkä piooni ja ruusu kimppu jää kaunistamaan keittiön pöytää äitienpäivän kunniaksi.

 

Vielä viimeinen kävely Väinölänniemen rannalla rakkaani kanssa. Sadat lokit kirkuvat lokkisaarella ja aurinko kimmeltelee järven pinnalla. Heinikossa myyrät saavat kyytiä Ruusulta. Voisinko pudottaa syyllisyyden ja häpeän taakan harteiltani lopullisesti, sen lapsuuden pelon möykyn, mistä juontaa kaikki negatiivisuus kaikkeen missä negatiivisuutta vielä ilmenee elämässäni ? Voisinko ulottaa avoimen rakkauteni myös tänne, raihnaisiin vanhempiini saakka ? Voisinko luopua hallinnasta  ? Kontrollista ? Voisinko hyväksyä vanhempani sellaisina kuin he ovat ja kohauttaa hartioitani ja sanoa, ei minun vika ja päästää irti ?

Tänään Roihuvuoren metsälenkillä annoin syvältä nousevan nyyhkytyksen liikuttaa rintaani rytmikkäästi ja suuntasin kasvoni ylös ja itkin yhdessä sateen kanssa kosteutta, jota putosi taivaalta. I surrender. Antaudun. Yhä vähemmän tarinaa siitä, kuka teki ja sanoi mitä tai kuka jätti sanomatta tai tekemättä. Asioiden ytimessä, syvällä minussa, elämässä.

Vastapuhjenneet kielon pikkuruiset kukkaset ja kirsikkakaunottarien maahan pudonneet hennon vaaleanpunaiset terälehdet viitoittavat tieni kotiin.